Eilen ajettiin Montereyhin asti ja tie numero 1 oli äärettömän kaunis sateellakin. Matkan varrella kyseltiin motellien hintoja ja kaikki oli aika ylihinnoiteltua, vaikka olivatkin kauniin rannikkotien varrella. Jatkettiin siis isompaan kaupunkiin ja saatiin samat kamat 65:llä taalalla ja kaiken huipuksi kunnon suihku. Empiirisen tutkimuksen jälkeen on pakko sanoa, että amerikan motellimaailman parhaat suihkut on Super 8 -motelleissa. Aamusti lähdettiin pikkasen matkaa takaisin etelään US1:tä ja otettiin muutamia kuvia nyt auringonpaisteessa. Pysähdyttiin hiekkarannanpätkällä ja kävi huikea tuuri. Siihen rannankohtaan oli just tullut lauma valaita, jotka puhalteli ilmaan ja heilutteli eviään ja pyrstöjään. Aika huikean näköistä ja siihen viereen vielä mahtavat Tyynen Meren aallot. Jos ilma olis ollut hieman lämpimämpi olisin varmaan vieläkin siellä. Hurjaa! Jatkettiin matkaa ja pysähdyttiin syömään myöhäistä aamiaista yhteen ylihinnoiteltuun ravintolaan, jonka ruoka ei aivan vastannut hintaansa ja talon astioilla oli niin kiire, ettei meinannut haarukkaa ehtiä laskea. Tiet jatkui kauniina aina San Franciscoon asti ja mulla meni kaikki väärään kurkkuun kun päästiin perille. Aivan taivaallisen hienoja mäkiä ja oli ihan pakko oikein hihkua kun ajeltiin pitkin niitä. Löydettiin motelli ja lähdettiin kävelemään kohti Fisherman’s Wharfia. Syötiin hyvää seafoodia ja rikottiin etikettiä juomalla punkkua. Siirryttiin Lou’s at Pier 47 nimiseen ravintolaan. Joku saattaa muistaa Arin päällä paidan, jossa luki Blues at Lou’s, sama mesta. Kello 4 iltapäivällä ja elävää musiikkia. Aika perusrokkia, mutta elävää kuitenkin. Käytiin vielä tuijottelemassa sataman vallanneita hylkeitä, hassuja otuksia ja huusivat kummia. Otettiin taksi takaisin hotellille ja aasialaissyntyinen taksikuski tiesi, että Suomen pääkaupunki on Helsinki, ensimmäinen kerta tällä reissulla. Matka on loppumaisillaan ja nyt otetaan rennosti. Aikaa San Franciscolle on viisi yötä ja vielä viisi päivää.

Sallalle hyvää syntymäpäivää!

31.3.08

Maanantaiaamu ja olemme Las Vegasin naapurissa Boulder Cityssä. Eilinen aamu oli mielenkiintoinen. Yövyimme siis Grand Canyonin kupeessa paikassa nimeltä Tusayan. Aamulla pyrkiesssäni suihkuun sain lavuaarin vierestä pyyhetangon tipahtamaan noin lähes katseella. Laitoin kahvin tippumaan (ylellisyyttä) ja menin suihkuun. Suihkusta tuli yksi terävähkö vesitriitti ja tarkemman tiirailun jälkeen havaitsin suuttimessa olevan useita vaihtoehtoja vedentulolle ja eikun vääntämään. Yllätysyllätys koko säädin tipahti. Sain säätimen takaisin ja löysin tasan kaksi vesivaihtoehtoa, yksi triitti tai sumupullotyyppinen ratkaisu. Sumupullovaihtoehdossa vettä tuli sentään koko suuttimen leveydeltä, vaikkakin veden paine oli niin säälittävä, ettei shampoota saanut kunnolla huuhdottua. Annoin periksi ja hapuilin aamupalaa. Huoneessa ei ollut jääkaappia eli leikkeleet ja juustot oli varmuuden vuoksi heitettävä pois, onneksi kassissa oli hilloa ja leipäähän löytyi. Ihan ok aamiainen: tuoremehua, kahvia ja paahtoleipää hillolla. Tosin leipä oli paahtamatonta. Etsiskelin sääkanavaa telkusta, Ari heräsi ja pudotti suihkureissullaan samat osat kuin minä, koska en tajunnut varoittaa, vaikka kyllä ne varmaan olis silti pudonnut. Siinä sitä hilpeänä istuin sängyllä ja mussutin leipää ja join kahvia, joka täällä on lähes aina erittäin hyvää. Sitten kaamea huomio: sängyn päällä vaelteli jotain ziljoona pientä muurahaista! Leipäpussi suorastaan vilisi eläimiä. Huoneen ulko-oven alla oli rako (hyvin yleistä), ja lattialle unohtunut ruokakassi (banaaneja, leipää ja vettä) oli houkutellut kanjonin kaikki murkut juhliin. Leipä oli kolmen muovin takana, mutta ei tuottanut muurahaisille vaikeuksia. Olin siis autuaan tietämättömänä puputtanut leipää, joka vilisi elämää. Mmmm proteiinia. Aamukommeluksien jälkeen palasimme ihailemaan rotkoa ja se oli entistä kauniimpi ja aamun valossa jotenkin hypnoottinen. Mielettömässä mahtavuudessaan saa kyllä uskottomankin miehen hiljenemään. Vaelleltiin jotain puolitoista tuntia ja hakeuduttiin aamiaiselle. Edellisestä kun jäi vähän kitkerä maku. Aamiaistarjoilijamies luuli meitä australialaisiksi. Tähän mennessä arvaukset on olleet saksalaisia tai skotteja. Jatkettiin matkaa pääosin pitkin historiallista Route 66:tta pitkin kohti kanjonin länsireunaa ja Hualapai-intiaanien maita. Matka läntiselle kanjonille sujui muuten oivasti paitsi, että viimeiset 20 mailia on päällystämätöntä ja nykyään todella kovassa käytössä olevaa tietä eli aika pomppivat viimeiset mailit. Matkalla on Joshua Tree –metsä, joka on aivan uskomaton sekin. Joshua Treet on semmosia kaktuspuita, hienoja. Sitten tämän etapin kohokohta eli SkyWalk. Hintaa kävelylle tuli melkoisesti, mutta oli jokaisen sentin arvoinen. SkyWalk on siis se Hualapai –intiaanien rakennuttama lasinen kävelysilta kanjonin päällä. Kun sillalle astui ensimmäisen kerran tunne oli aivan käsittämätön. Takaraivossa pelko, että lasi pettää tai se ei ole lasia lainkaan vaan joku raaka pila ja sitten kun sen ensimmäisen askeleen on ottanut tuntuu kuin lentäisi. Ihan oikeasti ensimmäiseksi tulee painottomuuden tunne kun aivot koittaa ymmärtää etäisyyden jalkojen alla. Matkaa maahan on 4000 jalkaa eli 1,2 km. Näköalat on hulppeat ja sitä todella tuntee kävelevänsä taivaalla. Suosittelen kaikille!!! Me jatkettiin matkaa hymyssäsuin. Ajatuksena oli ajaa Vegasiin asti, mutta jäätiin jo Boulder Cityyn. Matkalla ohitettiin poliisien tarkastuspiste, johon kaikkien autojen piti pysähtyä. Poliisi kurkkasi takapenkille ja toivotti hyvää matkaa. Mitäköhän ne etsi? Sitten vuorossa oli Hooverin pato, joka sinänsä on hurja rakennelma ja iltavalaistuksessa hienon näköinen. Meitä alkoi jo uni painaa, joten ei pysähdytty edes ottamaan kuvia vaan painettiin suoraan tai siis kiemurrellen padon yli ja Nevadaan. Ensin tuli tervetuloa Nevadaan –kyltti ja sen jälkeen Casino. Siis noin puoli metriä osavaltion rajasta voi aloittaa pelaamisen, jos on pahat vierotusoireet. Me oltiin taas mammareita ja etittiin vaan tavallinen motelli. El Ranchero –motellissa yölle tuli hintaa 75 taalaa, mutta huone on todella viihtyisä. Nojatuoleja ja tilkkutäkit. Suihkussa säädettävä suutin, joka ei jäänyt käteen ja todella sääti vesisuihkua ja ensimmäisen kerran amerikassa vettä tuli oikein kunnolla. Nautinnollista. Kello on yhdeksän ja aurinko paistaa Nevadassa pilvettömältä taivaalta ja lämpötila Las Vegasissa parhaillaan 10 astetta. Ari heräsi ja jos hiusmallista jotain voi sanoa niin hyvin on nukuttu. Mahdollisuudet aamiaisen saamiseksi kasvavat.     

On lauantai-ilta ja olemme saavuttaneet Grand Canyonin. Tuo pikkuinen kolo ansaitsee ainakin vielä huomisen aamun omakseen. Albuquerquesta lähdön jälkeen on ollut aikamoisia maisemia. Aloitettiin heti torstaina valitsemalla taas pikkutie tällä kertaa numero 53. Melkoisen uskomattomia maisemia ja minikokoisia kyliä. Jossain vaiheessa kaupunkien ja kylien rajoilla oli merkitty asukasluku (toistaiseksi pienin on ollut 120) mutta täällä on ilmoitettu korkeus merenpinnasta. Ollaan liikuttu 5000 – 7500 jalan korkeudessa ja sen huomaa. Mun puhetulvani kärsii, kun hapen vähenemisen tuntee keuhkoissa.  Torstaina siis ajeltiin kohti länttä pikkutietä pitkin ja löydettiin paikka, jossa polun toisessa päässä oli tulivuoren kraateri ja toisessa päässä jääluola. Etenkin jääluola oli aivan käsittämätön paikka, jää oli vihreän sävyistä ja luolassa oli nolla astetta lämmintä, sitten noin kakskyt askelmaa ylempänä oli  kakskyt astetta. Vanhimmat puut oli noin 700 vuotta ja kaikki puut oli kasvanut ihan kierteelle kun laavassa ei ole kauheesti tilaa juurille ja vuorella tuulee lähes aina. Sitten ne vielä imee itseensä laavan mineraaleja esim. rautaa ja ovat siten salamoiden suosikkeja. Ei o helppoa olla puu tulivuoren juurella.

Meidän matka jatkui läpi Zunimaan. Zuni olivat ensimmäisiä intiaaneja, jotka itsenäistyivät omaksi autonomiseksi alueekseen. Ajettiin resevaatin läpi Zuni Puebloon ja pysähdyttiin visitors infoon ja saimme kuulla, että kuvaaminen kaupungissa on kielletty meneillään olevien uskonnollisten rituaalien takia. Katsoa sai, mutta ei kuvata. Mentiin tutustumaan paikalliseen museoon ja siellä meille molemmille tuli tunne, että ollaan luvattomilla teillä, vaikka kaikki oli ihan sallittua. Museon pihalla alkuperäisasukas kertoi, että illalla olisi kachinoiden (intiaanien henkiolentoja, jotka kuvaavat kaikkea maailmassa tapahtuvaa, kuten tuulta tai satoa tms.) tanssi, jota varten kannattaisi kiivetä katolle, että sen näkisi kunnolla. Ajatus tämän rituaalin katsomisesta tuntui suunnattomalta yksityisyyden loukkaukselta, joten päätimme jatkaa matkaa ja antaa Zunien tanssia rauhassa. Ajettiin Holbrookin yöksi. Motellin vieressä oli ravintola nimeltä Jerry’s, josta hetkeksi hampurilaisiin kyllästynyt Elina sai kotiruokaa eli Pot Roast ja perunamuussia. Hiihaa! Aamusti otettiin kunnon aamiaiset Jerrystä ja ajettiin Petrified Forest National Parkiin. Luonnonpuiston autoreitti on 28 mailia ja matkan varrelta löytyy ainakin 10 näköalapysähdystä, joista osassa kävelymahdolllisuus. Pisin kävely oli 2 mailia. Meillä meni siinä viitisen tuntia tuohon 28:aan mailiin. Että semmonen paikka. Taas tuntui kuin kävelis jossain mielikuvitusmaassa. Kivettyneet puunpalat tai kokonaiset tukit on ripoteltu sinne tänne eriväristen kallio- ja savimuodostelmien keskelle. Kivettyneet puut on enimmäkseen varastettu myyntiä varten tai sisältä on kaiverrettu kristallit pois, mutta silti niitä siellä vielä on melkoiset määrät. Otettiin taas jotai 250 kuvaa ja laitan niitä vuodatukseen kunhan taas löydän yhteyden. (Tässäkin motellissa on vain wifi.) Ari muuttui punanahaksi, koska ei suostunut aurinkorasvaamaan itseään aamulla, vaikka minä olin jo polttanut itteni kertaalleen ja hankkinut rasvaa, jonka suojakerroin on 70. 7000 jalassa aurinko on aika paljon raaempi kuin merenpinnan tasolla ja Turun leveysasteella. Jatkettiin matkaa läpi Navajo Nationin ja Hopi Landin. Maisemat sen kun parani. Noustiin korkealle vuoristoon ja maalattu aavikko jatkui molemmin puolin tietä. Mukana teillä oli uusi ilmiö eli amerikkalaiset perheet road tripillä. Niillä on linja-auton kokoiset asuntoautot, joiden takalaudassa roikkuu polkupyöriä ja katolla on kumivene ja jotka vetävät jättimäisiä pick up –autoja, joiden lavalla on 1-3 eri kokoista mönkijää. Pientä liioittelua sanoisin. Teiden varsilla oli pieniä hassuja kyliä ja ainoa pettymyksen tynkä oli kun ei missään ollut ainuttakaan biisonia, kunnes näimme mainoksen: Bison Beef Jerky For Sale. Aivan innoissani suunnilleen lauloin, koska jos on ollut edes yksi biisoni mistä on tehty jerkyä on pakko olla toinenkin. Ja pah. Se jerkytetty biisoni oli vissiin ollut ainoa ja sitäkään ei siis ollut enää kuin jerkynä. Olin jerkyttynyt (miten huono, mutta pakko se oli tohon kirjottaa, pahoittelen). Jatkettiin aina Pageen asti ja aamulla odotti Antelope Canyon. Lähdettiin 11.30 –ryhmän mukana kohti kanjonia ja jo pelkkä matka oli kokemus. Matkustettiin avolava-auton lavalla noin 20 minuuttia. Auto kuulosti enemmänkin helikopterilta ja matka oli aika heiluvainen. Viimeiset pari mailia ajettiin kuivuneen joen pohjalla  pehmeässä hiekassa ja pölyssä. Itse kanjoni oli taas aivan uskomaton valon, värin ja muotojen kokoelma. Otettiin jotain 200 kuvaa taas. Onneksi on tää kone mukana muuten olis mennyt muistikortti toisensa jälkeen täyteen. Matkaa jatkettiin kohti tätä pientä koloa ja pysähdyttiin matkalla syömään ja shoppailemaan yhteen viimeisistä alkuperäisistä intiaanien trading posteista. Paikka on kasvanut pienen shopping mallin kokoiseksi, mutta henkilökunta oli edelleen alkuperäisväestöä ja tuotteet suurelta osin samaa alkuperää. Jostain syystä filtit on tehty intiassa. Outoa. Saavuttiin Grand Canyonille alkuillasta ja ajettiin sisään. Hinta tälle reissulle on 25 taalaa/auto ja passi on voimassa 7 päivää. Ei järin kallista.  Ilta oli aika tuulinen ja siniharmaa sumu peitti horisontin eli kuvaaminen ei oikein onnistunut, mutta on se aika mahtava rotko. Laskeva aurinko väritti kalliot punaisen eri sävyillä ja usva tiivistyi sinisemmäksi. Tuuli oli paikoitellen todella hurja ja oli kerrankin pakko olla tyytyväinen elopainostaan. Pienet japanilaiset oli ihan helisemässä kun puuska sattui sopivasti osumaan samalla hetkellä kun otti askelta, efekti tuntui meikäläisessäkin. Ari oli ominaiseen tapaansa taas pukeutunut asiaan kuuluvasti eli sortsit ja t-paita, minä annoin periksi ja laitoin verkkarit ja pitkähihasen. Ihan illan päätteeksi Ari kapusi kalliorinnettä alemmas ottamaan lisää kuvia ja tapasi pari muutakin rohkeaa. Yhdessä nämä kolme vaelsi reunalla ja yritti saada kuvia kalifornian kondorikotkista, joita liiteli reilun kymmenen kappaleen porukka kanjonissa. Minäkin mammari näin vilauksia mahtavista liitäjistä, vaikka seisoinkin kuuliaisesti kaiteen takana.  Kun kaikki muut oli jo ajaneet pois ja oli lähes täysin pimeää kolmikko kapusi ylös ja päätettiin tulla huomenna uudestaan. Jono luonnonpuistosta mateli kolmeakymppiä, koska jonon ensimmäinen ei vissiin ollut koskaan ennen ajanut pimeällä. Moista vauhtia halvemmille hotelleille ajo olis kestänyt tunteja, joten päätimme jäädä ihan kanjonin viereen. Motellien hinnat on aika hulppeat. Ensimmäisessä vaihtoehdossa hinta oli 132 taalaa, mikä on aivan liikaa. Seuraavassa hintaa tuli 95 mikä on edelleen paljon, mutta seuraavaan taajamaan tai liittymään tulisi matkaa 50 mailia eli ei kannata jos haluamme aamusti päästä takaisin kanjoniin. Auringon nousua seuraamaan meistä ei ole, koska silloin pitäisi olla paikan päällä jo kuudelta ja sehän ei lomalla onnistu. Nyt unten maille. 

Kello on puoli yhdeksän Albuquerquessa ja olemme jatkamassa matkaa. Kolme päivää täällä on olleet mukavia.On koluttu historiallista vanhaa kaupunkia ja otettu iisisti. Minä poltin tiistaina naamani auringossa ja silloin lopetettiin aikaisin ja tehtiin vain asioita, joita oli pakko eli käytiin pesulassa ja otettiin varmuuskopioita kuvista ja muusta. Ihmiset täälläkin on tosi ystävällisiä, mutta kaikkialta kuuluu pientä purnausta taloudesta ja etenkin hallitsevasta pressasta. Eilen yksi kappias sanoi muuttavansa pois jos uusikin pressa on republikaani. Sota puhuttaa kaikkialla. Ruoka on taas ollut tosi hyvää, tulista, mutta hyvää. Eilen illalla ajettiin vuorille ja tramwaylla Sandia Peakille, jonka korkeus on 10 378 jalkaa eli 3163 metriä. Melkoiset näköalat. Siellä on laskettelukeskus ja siis lunta. Me oltiin taas Arin kanssa pukeuduttu asianmukaisesti eli sortsit ja sandaalit ei sukkia ja huipulla oli noin 4 astetta ja tuuli jotain 20 m/s. Siellä sitte seistiin urheasti me karaistuneet pohjolan ihmiset. Pakko tunnustaa, että pikkasen tuli vilu, mutta kyllä kannatti. Taas nähtiin myös hieno mainoskyltti: Buy one Get one. Todella kannattavaa.

Nyt kohti reservaatteja ja isoa rotkoa.

Laitoin lisää kuvia kuvasivuille ja lisää tulee kunhan kerkeän (hidasta puuhaa). Täällä on ollut joku katkos to 27.3. klo 04 - 11.30 eli sinä aikana laitetut kommentit on kadonneet. vuodatuksen pojat valittaa.

Lauantaiaamuna ajettiin Carlsbadiin ja se osoittautui oikein mukavaksi pikkukaupngiksi. Käytiin syömässä aamiaisen ja lounaan sekoitus tosiamerikkalaistyyppisessä Court Cafessa ja minä sain ekan annokseni BLT :tä. Jiihaa. Oivallinen yhdistelmä täytyy myöntää. Sekopäisenä sekoitin englannin ja amerikan chipsit ja ranskalaisten sijaan sain perunalastuja, hieman laimensi makuelämystä, mutta vain vähän. Hyvän aterian jälkeen ajettiin jotain 30 mailia sinne luolille eli Carlsbad Cavernsiin. Jännitys tiivistyi, onko lepakot jo tulleet? Me oltiin tapamme mukaan pukeuduttu trekkaamista varten eli sortsit ja sandaalit ja siitä syystä jouduttiin ottamaan hissi suoraan luoliin sen sijaan, että oltais kävelty reilu maili alas kalliorinnettä alkuperäiselle sisäänkäynnille (sama mitä lepakot käyttää) ja sitten vaellettu kolme varttia päästäksemme varsinaiseen luolaan tai isoon huoneeseen kuten sitä kutsutaan. Saavuimme siis perille ilman lepakkohavaintoja. Kun astuttiin luolaan joka on 750 jalkaa tai 230 metriä maan alla näkymä oli aivan sanoinkuvaamaton. Hämärässä luolassa oli hyvin aseteltuja valoja ja hienoja kivimuodostelmia silmänkantamattomiin. Minä aloitin muutama päivä sitten lukemaan jälleen kerran Tarua Sormusten Herrasta ja vaikka en koskaankaan kauhean tiukasti pysy todellisuudessa niin tämä yhdistelmä tarua ja käsittämättömiä tippukivimuodostelmia sai aivot laukkaamaan itsensä ympäri ja kun oltiin noin puolivälissä merkittyä reittiä (kestää kokonaisuudessaan kävellä noin tunti kolmevarttia) niin mulla jo pää särki ja suu oli ihan rutikuiva kun olin haukkonut henkeä tauotta. Ari otti jotain sata kuvaa sieltä eli näytetään niitä, koska sanat ei todellakaan riitä. Toivuttiin tovi ja lähdettiin seuraavaan kohteeseen ja sehän ei onneksi ruoki mielikuvitusta; kohteena siis Roswell, New Mexico. Ajelu oli taas mukavaa ja maisemat muuttuu aina vaan enemmän elokuvamaisksi. Matkaa vain jotain 80 mailia eli eihän se tuntunut missään ja silti kun päästiin perille niin haettiin heti motelli ja mentiin melkeen heti nukkumaan. Löydettiin muuten todella mukava Budget Inn –niminen motelli, jossa yö maksoi $44,50 (€30,-), siis toiseksi halvin toistaiseksi. Huone oli siisti ja kaikki toimi, jopa johdollinen netti. Minä vaan olin niin väsynyt, etten jaksanut kirjottaa mitään saati laittaa niitä kuvia. Pahoittelen. Sunnuntaina lähdettiin ajoissa liikkeelle ja käytiin aamiaisella paikassa nimeltä Denny’s. Se on Coca Colan ketju, mutta ruoka ja palvelu oivallista, suosittelen sitäkin. Lähdettiin kävelemään kohti keskustaa ja todettiin että tämä meidän ”sandaalit ei sukkia” –politiikka ei välttämättä toimi aina edes Uudessa Meksikossa. Ulkona oli jotain 7-8 astetta ja aika kova tuuli ja oli pakko antaa periksi ja hypätä paikallisbussiin. Tämä osoittautui oivalliseksi ratkaisuksi. Lähtiessä oltiin ainoat matkustajat ja alettiin jutella kuljettaja –Maryn kanssa ja hän kertoili mitä missäkin oli niin paljon kun auton räminältä pystyi. Sitten kyytiin tuli pari ehtoopuolen kulkijaa, jotka olivat selvästikin vakituisia linjalla 1 ja Mary pyysi heitä kertomaan meille suomalaisille kaiken Roswellista. Toinen miehistä oli sukujuuriltaan ruotsista ja toinen sanoi olevansa vähän kaikkialta eikä mistään ja käytti sanontaan ”I’m like Heinz 57”. Hyvin sanottu minusta. Miehet jäi pois viinakaupan luona ja me jatkettiin Maryn kanssa kierrosta. Hän esitteli meille Roswellin lentokentän, jossa on yksi maailman pisimmistä kiitoradoista ja Roswellin yliopistoalueen ja sitten jatkettiin takaisin kaupunkiin. Samaiset miehet palasivat kauppareissultaan kassit iloisesti kilisten ja hieman tuoksahtaen. Toisen kassista pilkisti Smirnoff –pullo ja toisella oli ainakin muutama olut. Tuoksu oli muuten yksi asia joka erotti nämä metsien miehet suomalaisista vastaavista, molemmat oli puhtaita ja molemmilla oli puhtaat jossei jopa aivan uudet Levikset. Joko pääsiäisen hyväntekeväisyys oli asialla tai sitten asiat on erilailla amerikassa. Mukavia hemmoja kaiken kaikkiaan. Miehet lähtivät omille teilleen ja niin tehtiin mekin kun saavuttiin keskustaan. Mary oli oivallinen opas ja tämä improvisoitu opaskierros maksoi 75 senttiä (€ 0,50) per nenä. Kohtuuhintaista sanoisin. Kierrettiin krääppäkaupat ja minä ostin itselleni kaikenlaista hauskaa ufo –roinaa ja ufo –paitoja. Hauskaa! Sitten käytiin International Ufo Museum and Research Centerissä. Äärest mielenkiintoista ja väkisinkin pisti ajattelemaan. Sain ufo –sentin ja muutenkin jänskää mietittävää. Kuunneltiin se alkuperäinen radiouutislähetys siitä kun se oletettu landing oli tapahtunut ja kyllä ne silloin kaikki oli varmoja tapahtuman todellisuudesta. Kaikki muuttui kuitenkin viikon sisällä ja se lämmittää salaliittoteorioita rakastavaa mieltäni.  Koska oli sunnuntai ja kaiken lisäksi pääsiäissunnuntai, joka on ainoa päivä joulun lisäksi kun tämä maa hidastaa kaupankäyntiä edes vähän havaitsimme hankaluuksia löytää avoinna olevaa ravintolaa ihan vaan istuskelua varten saati sitten syömistä ajatellen. Päätettiin lähteä takaisin motellille ja siinä matkan varrella oli oiva ravintola nimeltään Farleys. Iso paikka, jossa hanasta sai ainakin kahtakymmentä eri olutta. Hinnat kohtuullisia ja ympäristö erittäin viihtyisä. Keskellä ravintolaa, tavallaan jakamassa pubin puolta ja ruokapuolta oli kauniisti entisöity vanha Chevrolet, pubin takaosassa kolme biljardipöytää ja jotain 15 televisiota, joista tuli eri urheiluohjelmia.  Me istuttiin pubin puolella ja siirryttiin vielä sitten tiskille, johon tarjoiltiin myös ruokaa. Tilattiin possun grillattuja ribsejä kaikin mahdollisin lisukkein ja kyllä kannatti. Hintaa annokselle tuli $14,99 (€10) ja siihen jäi juhliminen sen verran täyteen tuli mahat, mutta hyvää oli ja uni maittoi. Tänään (ma) lähdettiin aamusti liikkeelle ja touhuttiin kaikenlaista kuten kauppaa ja postia ja aamiaista ja ennenkuin huomattiinkaan kello oli puoli yksitoista ja me vieläkin Roswellissa. Aika vierii kummasti kun on loma. Lähdettiin kohti Albuquerqueta pitkin tietä numero 70 länteen ja jatkettiin 380 länteen ja nyt on sanottava, että noin huikeita maisemia ei ole missään. Hetkittäin kallioseinämä tai hiekkaseinä on metrin päässä ja sitten seuraavan mutkan takaa aukeaa kymmenien mailien matka joka suuntaan koskemattoman näköistä preeriaa (lieneekö oikea sana). Paikoitellen taivaanrannassa näkyy usvaan peittyviä vuoria, joka saa ne näyttämään ihan semmoselta valokuvaamon taustakankaalta. Ensimmäinen vuoririvi on oikea ja sen takana on se kangas, joka vedetään alas joka aamu ennen ensimmäistä turistiautoa. Mieleen tulee maisema, jossa scifi –sarja Maa2 tapahtui. Kokoajan odottaa, että maan sisästä nousee niitä hassunnäköisiä alkuperäisasukkaita kädet puuhkassa. Ajettiin läpi semmoisten pienten meksikoilaiskylien, jotka myös näytti ihan kulisseilta, mutta niissä kyllä asui ihan oikeita ihmisiä. Yksikin kylä oli ohi ennen kuin ehdittiin sanoa, että tuosta paikasta pitää lähettää kortteja ja sitte olikin vain preeriaa taas.  Kyseinen tienpätkä pitää ehdottomasti päästä ajamaan uudestaan. Siirryttiin San Antonion kohdalta Interstate 25:lle. Tämä oli kolmas kerta, kun ajettiin pidempään kuin liittymien kohdalla isolla tiellä ja kolmas kerta kun tultiin ohi onnettomuuspaikasta. Kaikkialla teiden varsilla on muistomerkkejä ja ristejä ja kukkia onnettomuuksien uhrien muistoksi, mutta tällä kerralla liikennekuolema tuli raaasti todellisemmaksi, kun meidän madellessa ohi varsinaisen onnettomuuspaikan satuttiin näkemään kuinka ensivasteen ammattilaiset sulki valkoisen ruumispussin.  Hiljensi aika tehokkaasti. Me päästiin turvallisesti perille ja ajettiin viimeiset kymmenen mailia vanhaa historiallista Route 66: ta. Löydettiin myös majapaikka Econo Lodgesta samalta tieltä  eli seuraavat kolme yötä vietetään Route 66:lla. Käytiin tutustumassa vanhaan kaupunkiin ja päätettiin, että mitään ei osteta ennen kuin huomenna, valikoima on aika huikea. Paikalla on jo ihan oikeita intiaanien käsitöitä ja oikeita intiaaneja niitä myymässä. Kello lähentelee iltakymmentä ja kirjainten merkitys alkaa himmetä. Jaakolle on lohdutuksesi sanottava, että radiokanavat häviää jopa iskelmälle, jokaista rock –kanavaa kohden on kolme espanjalaista, kolme kantrikanavaa ja ainakin viis erilailla raamattua pohtivaa kanavaa. Ja rock –kanavaltakin tulee pääosin vaan Lynnäreitä….

Teksas on ylitetty ja on pakko tunnustaa, että suuri ja mahtava oli pieni pettymys. Odotin näkeväni suuria laumoja osavaltion tunnuseläimiä eli long horn –lehmiä, mutta niitä ei ollut kuin parissa paikassa. Maisemat oli komeita ja tiet viivottimella vedettyjä. Risteyksissä tuli aina tosi hassu fiilis, kun on ajanut kymmeniä maileja näkemättä yhtään muuta ihmistä ja kun katsoi sivulleen niin tiet kumpaankin suuntaan jatkuu viivasuorana silmän kantamattomiin. Sitä todellakin tunsi olevansa in the middle of nowhere. Odotin myös huikeita bbq-paikkoja, mutta meidän reitin varrella oli tasan suurten ketjujen hampurilais- ja tacopaikkoja. Olis varmaan pitänyt kulkea suurten kaupunkien halki, mutta suuret kaupungit on just se mitä me vältellään. Outoa oli myös se, että jokaisella pellolla oli kauheesti pihvikarjaa ja ne pellot oli vaan semmosia kuivia pölyneliöitä. Hieman pisti mietityttämään, että mitä ne eläimet saa syödäkseen ennen kuin joutuvat syötäviksi, jotain sieltä löytyi, koska kaikkein päät oli maassa. Teksasin paikallisradiot oli kanssa aika hupaisia. Uutisissa kerrottiin kaikki paikalliset rikoksentekijät ihan nimeltä ja rikos pikkutarkasti tyyliin: ”Tero Teksasilainen syyllistyi yleiseen huonoon käytökseen ja alkoholin nauttimiseen keskellä muita ihmisiä, hän on myös kahden lapsen isä ja näin ollen syyllistyi myös lasten huonoon kohteluun, vaikka kyseiset lapset olivatkin isovanhempien luona pääsiäislomalla ja välttivät näin onnekseen elinikäisen trauman. Tero vietiin county jailiin ja hän sai tuntuvat sakot.” Oikeus on voittanut taas. Alkoholi on todellinen tabu näissä pikkukaupungeissa, sen lisäksi, että sitä ei tarjoilla ravintoloissa, jos sellaisia on niin sitä ei myydä myöskään kaupoissa. Satunnainen viinakauppa on kaupungin ulkopuolella highwayn varrella ja sehän vähentää rattijuoppojen määrää teillä. Todella suurta teksasissa oli juomat, medium kokoinen limppari on litran verran, että limpparia saa sitte juoda tarpeekseen. Teiden varsilla oli hyvin säännöllisesti semmosia picnic –alueita, jotka oli pari katosta joiden alla on penkit ja pöydät ja sitten siellä oli roskikset. Nää ”alueet” on noin kolmen metrin päässä tiestä eli ateriointi on eri nautinnollista kun rekkajono pyyhältää ohi. Alueista ilmoittavissa kylteissä oli aina pyörätuolin kuva eli täällä lasketaan vammaisystävällisiksi kaikki semmoset paikat missä tuolin saa autosta ulos. Minusta ne alueet ei ollu ystävällisiä kenellekään. Kuten aiemmin mainitsin niin maisemat oli komeita ja vaihtelevia, Hetkittäin todella vihreää ja kaunista ja seuraavassa hetkessä rutikuivaa ja kuollutta. Maa on paikotellen ihan punaista ja ollaan nähty ekat kaktukset. Sitte aivan vierekkäin on jättiläismäinen kivilinna ja heti vieressä semmonen liikuteltava talo, joka usein on vielä ihan romukunnossa. Ajelu on edelleen meiän molempien mielestä hauskaa. Koska tiet on todella vedetty viivottimella niin kukkulaisessa maastossa tuli ihan vuoristoratafiilis. Sen verran on Teksasia kehuttava, että kun pysähdyttiin paikassa nimeltä Decatur, se osoittautui oikein viihtyisäksi pikkukaupungiksi. Siellä oli paljon ihmisiä liikkeellä ja paljon erilaisia liikkeitä ja sitte tietysti oivallinen kirjasto. Saatiin myös oivallista lounasta Mr Jim’s Pizzassa. Jos ulkona ei olis ollut 25 astetta niin oltais varmaan jääty tutkimaan paikkaa tarkemmin, mutta nyt tuntui viisaammalta mennä sisälle autoon ja ilmastointi päälle. Sekin täytyy Teksasista sanoa, että murre täällä on helpompaa kuin Luisianassa tai Mississippissä. Siellä kun meni kysymään esim. suuntaa niin ystävälliset ihmiset selitti pitkät tovit ja siitä sai selvää sattunnaisen right tai left ja sitten kyseinen ihminen kysyy leveästi hymyillen, että all right? Mitäs siihen sitte muuta kuin että yesyes ja tänks vaikka ei ole hajuakaan minne pitäis lähteä. Tosin aina me ollaan perille löydetty.Tää maa on kylttien luvattu maa, jokaista asiaa varten on oma kylttinsä. Varo sitä, vahdi tätä, käänny, hiljennä, väistä, tottele. Ennen jokaista siltaa varoitetaan mahdollisesta jäästä kylmällä ilmalla, metkaa, ettei sitä tarvi lämpimällä pelätä… Hauskimpia mainoksia oli yhden pharmacyn mainos, jossa sanottiin: ”Shred your own paper!” Oiskohan niillä jotakin sitä vastaan jos ei suostu repimään, maksaakohan se jotain jos vaan pitää paperinsa? Amerikan outouksia on myös se, että kaikki on yksittäispakattu. Minusta ehkä oudointa on motellien kertakäyttömukit, jotka on pakattu yksittäin muovipusseihin. Ja leivät on pakattu kahteen muoviin. Ja toistaiseksi pelottavinta on ollut itsestäänvetävät vessat. Just kun nouset seisomaan ja nostat housuja niin kauhea kurlutus alkaa. Ekoilla kerroilla säikähdin ihan tuhottomasti koska nää vessat pitää ihan tajutonta ääntä. Aikaero vaivaa edelleen, koska olen taas ollut hereillä jo kolme tuntia ja kello on kohta seitsemän tai itse asiassa vissiin vasta kuusi kun ajettiin eilen illalla Uuteen Meksikoon ja siinä menee aikavyöhykkeen raja. Mulla iskee myös semmonen väsymyskikatuskohtaus aina siinä vaiheessa kun kello suomessa on noin kymmenen. Olen varmaan aika kunnossa kun tullaan takaisin. Tosiaan eilen illalla ajettiin pois Teksasista kaupunkiin nimeltä Hobbs.  Viimeiset mailit haaveiltiin kylmästä oluesta, mutta Teksasin puolelta ei moista myrkkyä myyty. Kun ylitettiin raja heti ekana oli budweiserin mainos ja pari paaria, mutta ei me sitte motelliin päästyämme enää jaksettukaan lähteä minnekkään eli olutjano hävis heti kun saatiin varmuus, että sitä saa, jos  haluaa. Tänään on tarkoitus aamusti ajaa noin 70 mailin päähän Carlsbadiin ja mennä tutkimaan tippukiviluolia. Mua vähän jännättää, että josko ne 250 000 lepakkoa onkin tänä vuonna tullut etuajassa sinne, niin kuis sitte suu pannaan? Helena sanois, että mutruun, mutt auttaako se jos on sata batukkaa hiuksissa? Jänskättäääää! Onneksi sitten pääsen illalla vielä Roswelliin, hiihaa! Sinne on tarkotus jäädä muutamaksi yöksi. Ensi kerralla luvassa lepakko- ja ufohavaintoja.