21.3.08

Teksas on ylitetty ja on pakko tunnustaa, että suuri ja mahtava oli pieni pettymys. Odotin näkeväni suuria laumoja osavaltion tunnuseläimiä eli long horn –lehmiä, mutta niitä ei ollut kuin parissa paikassa. Maisemat oli komeita ja tiet viivottimella vedettyjä. Risteyksissä tuli aina tosi hassu fiilis, kun on ajanut kymmeniä maileja näkemättä yhtään muuta ihmistä ja kun katsoi sivulleen niin tiet kumpaankin suuntaan jatkuu viivasuorana silmän kantamattomiin. Sitä todellakin tunsi olevansa in the middle of nowhere. Odotin myös huikeita bbq-paikkoja, mutta meidän reitin varrella oli tasan suurten ketjujen hampurilais- ja tacopaikkoja. Olis varmaan pitänyt kulkea suurten kaupunkien halki, mutta suuret kaupungit on just se mitä me vältellään. Outoa oli myös se, että jokaisella pellolla oli kauheesti pihvikarjaa ja ne pellot oli vaan semmosia kuivia pölyneliöitä. Hieman pisti mietityttämään, että mitä ne eläimet saa syödäkseen ennen kuin joutuvat syötäviksi, jotain sieltä löytyi, koska kaikkein päät oli maassa. Teksasin paikallisradiot oli kanssa aika hupaisia. Uutisissa kerrottiin kaikki paikalliset rikoksentekijät ihan nimeltä ja rikos pikkutarkasti tyyliin: ”Tero Teksasilainen syyllistyi yleiseen huonoon käytökseen ja alkoholin nauttimiseen keskellä muita ihmisiä, hän on myös kahden lapsen isä ja näin ollen syyllistyi myös lasten huonoon kohteluun, vaikka kyseiset lapset olivatkin isovanhempien luona pääsiäislomalla ja välttivät näin onnekseen elinikäisen trauman. Tero vietiin county jailiin ja hän sai tuntuvat sakot.” Oikeus on voittanut taas. Alkoholi on todellinen tabu näissä pikkukaupungeissa, sen lisäksi, että sitä ei tarjoilla ravintoloissa, jos sellaisia on niin sitä ei myydä myöskään kaupoissa. Satunnainen viinakauppa on kaupungin ulkopuolella highwayn varrella ja sehän vähentää rattijuoppojen määrää teillä. Todella suurta teksasissa oli juomat, medium kokoinen limppari on litran verran, että limpparia saa sitte juoda tarpeekseen. Teiden varsilla oli hyvin säännöllisesti semmosia picnic –alueita, jotka oli pari katosta joiden alla on penkit ja pöydät ja sitten siellä oli roskikset. Nää ”alueet” on noin kolmen metrin päässä tiestä eli ateriointi on eri nautinnollista kun rekkajono pyyhältää ohi. Alueista ilmoittavissa kylteissä oli aina pyörätuolin kuva eli täällä lasketaan vammaisystävällisiksi kaikki semmoset paikat missä tuolin saa autosta ulos. Minusta ne alueet ei ollu ystävällisiä kenellekään. Kuten aiemmin mainitsin niin maisemat oli komeita ja vaihtelevia, Hetkittäin todella vihreää ja kaunista ja seuraavassa hetkessä rutikuivaa ja kuollutta. Maa on paikotellen ihan punaista ja ollaan nähty ekat kaktukset. Sitte aivan vierekkäin on jättiläismäinen kivilinna ja heti vieressä semmonen liikuteltava talo, joka usein on vielä ihan romukunnossa. Ajelu on edelleen meiän molempien mielestä hauskaa. Koska tiet on todella vedetty viivottimella niin kukkulaisessa maastossa tuli ihan vuoristoratafiilis. Sen verran on Teksasia kehuttava, että kun pysähdyttiin paikassa nimeltä Decatur, se osoittautui oikein viihtyisäksi pikkukaupungiksi. Siellä oli paljon ihmisiä liikkeellä ja paljon erilaisia liikkeitä ja sitte tietysti oivallinen kirjasto. Saatiin myös oivallista lounasta Mr Jim’s Pizzassa. Jos ulkona ei olis ollut 25 astetta niin oltais varmaan jääty tutkimaan paikkaa tarkemmin, mutta nyt tuntui viisaammalta mennä sisälle autoon ja ilmastointi päälle. Sekin täytyy Teksasista sanoa, että murre täällä on helpompaa kuin Luisianassa tai Mississippissä. Siellä kun meni kysymään esim. suuntaa niin ystävälliset ihmiset selitti pitkät tovit ja siitä sai selvää sattunnaisen right tai left ja sitten kyseinen ihminen kysyy leveästi hymyillen, että all right? Mitäs siihen sitte muuta kuin että yesyes ja tänks vaikka ei ole hajuakaan minne pitäis lähteä. Tosin aina me ollaan perille löydetty.Tää maa on kylttien luvattu maa, jokaista asiaa varten on oma kylttinsä. Varo sitä, vahdi tätä, käänny, hiljennä, väistä, tottele. Ennen jokaista siltaa varoitetaan mahdollisesta jäästä kylmällä ilmalla, metkaa, ettei sitä tarvi lämpimällä pelätä… Hauskimpia mainoksia oli yhden pharmacyn mainos, jossa sanottiin: ”Shred your own paper!” Oiskohan niillä jotakin sitä vastaan jos ei suostu repimään, maksaakohan se jotain jos vaan pitää paperinsa? Amerikan outouksia on myös se, että kaikki on yksittäispakattu. Minusta ehkä oudointa on motellien kertakäyttömukit, jotka on pakattu yksittäin muovipusseihin. Ja leivät on pakattu kahteen muoviin. Ja toistaiseksi pelottavinta on ollut itsestäänvetävät vessat. Just kun nouset seisomaan ja nostat housuja niin kauhea kurlutus alkaa. Ekoilla kerroilla säikähdin ihan tuhottomasti koska nää vessat pitää ihan tajutonta ääntä. Aikaero vaivaa edelleen, koska olen taas ollut hereillä jo kolme tuntia ja kello on kohta seitsemän tai itse asiassa vissiin vasta kuusi kun ajettiin eilen illalla Uuteen Meksikoon ja siinä menee aikavyöhykkeen raja. Mulla iskee myös semmonen väsymyskikatuskohtaus aina siinä vaiheessa kun kello suomessa on noin kymmenen. Olen varmaan aika kunnossa kun tullaan takaisin. Tosiaan eilen illalla ajettiin pois Teksasista kaupunkiin nimeltä Hobbs.  Viimeiset mailit haaveiltiin kylmästä oluesta, mutta Teksasin puolelta ei moista myrkkyä myyty. Kun ylitettiin raja heti ekana oli budweiserin mainos ja pari paaria, mutta ei me sitte motelliin päästyämme enää jaksettukaan lähteä minnekkään eli olutjano hävis heti kun saatiin varmuus, että sitä saa, jos  haluaa. Tänään on tarkoitus aamusti ajaa noin 70 mailin päähän Carlsbadiin ja mennä tutkimaan tippukiviluolia. Mua vähän jännättää, että josko ne 250 000 lepakkoa onkin tänä vuonna tullut etuajassa sinne, niin kuis sitte suu pannaan? Helena sanois, että mutruun, mutt auttaako se jos on sata batukkaa hiuksissa? Jänskättäääää! Onneksi sitten pääsen illalla vielä Roswelliin, hiihaa! Sinne on tarkotus jäädä muutamaksi yöksi. Ensi kerralla luvassa lepakko- ja ufohavaintoja.