29.3.08

On lauantai-ilta ja olemme saavuttaneet Grand Canyonin. Tuo pikkuinen kolo ansaitsee ainakin vielä huomisen aamun omakseen. Albuquerquesta lähdön jälkeen on ollut aikamoisia maisemia. Aloitettiin heti torstaina valitsemalla taas pikkutie tällä kertaa numero 53. Melkoisen uskomattomia maisemia ja minikokoisia kyliä. Jossain vaiheessa kaupunkien ja kylien rajoilla oli merkitty asukasluku (toistaiseksi pienin on ollut 120) mutta täällä on ilmoitettu korkeus merenpinnasta. Ollaan liikuttu 5000 – 7500 jalan korkeudessa ja sen huomaa. Mun puhetulvani kärsii, kun hapen vähenemisen tuntee keuhkoissa.  Torstaina siis ajeltiin kohti länttä pikkutietä pitkin ja löydettiin paikka, jossa polun toisessa päässä oli tulivuoren kraateri ja toisessa päässä jääluola. Etenkin jääluola oli aivan käsittämätön paikka, jää oli vihreän sävyistä ja luolassa oli nolla astetta lämmintä, sitten noin kakskyt askelmaa ylempänä oli  kakskyt astetta. Vanhimmat puut oli noin 700 vuotta ja kaikki puut oli kasvanut ihan kierteelle kun laavassa ei ole kauheesti tilaa juurille ja vuorella tuulee lähes aina. Sitten ne vielä imee itseensä laavan mineraaleja esim. rautaa ja ovat siten salamoiden suosikkeja. Ei o helppoa olla puu tulivuoren juurella.

Meidän matka jatkui läpi Zunimaan. Zuni olivat ensimmäisiä intiaaneja, jotka itsenäistyivät omaksi autonomiseksi alueekseen. Ajettiin resevaatin läpi Zuni Puebloon ja pysähdyttiin visitors infoon ja saimme kuulla, että kuvaaminen kaupungissa on kielletty meneillään olevien uskonnollisten rituaalien takia. Katsoa sai, mutta ei kuvata. Mentiin tutustumaan paikalliseen museoon ja siellä meille molemmille tuli tunne, että ollaan luvattomilla teillä, vaikka kaikki oli ihan sallittua. Museon pihalla alkuperäisasukas kertoi, että illalla olisi kachinoiden (intiaanien henkiolentoja, jotka kuvaavat kaikkea maailmassa tapahtuvaa, kuten tuulta tai satoa tms.) tanssi, jota varten kannattaisi kiivetä katolle, että sen näkisi kunnolla. Ajatus tämän rituaalin katsomisesta tuntui suunnattomalta yksityisyyden loukkaukselta, joten päätimme jatkaa matkaa ja antaa Zunien tanssia rauhassa. Ajettiin Holbrookin yöksi. Motellin vieressä oli ravintola nimeltä Jerry’s, josta hetkeksi hampurilaisiin kyllästynyt Elina sai kotiruokaa eli Pot Roast ja perunamuussia. Hiihaa! Aamusti otettiin kunnon aamiaiset Jerrystä ja ajettiin Petrified Forest National Parkiin. Luonnonpuiston autoreitti on 28 mailia ja matkan varrelta löytyy ainakin 10 näköalapysähdystä, joista osassa kävelymahdolllisuus. Pisin kävely oli 2 mailia. Meillä meni siinä viitisen tuntia tuohon 28:aan mailiin. Että semmonen paikka. Taas tuntui kuin kävelis jossain mielikuvitusmaassa. Kivettyneet puunpalat tai kokonaiset tukit on ripoteltu sinne tänne eriväristen kallio- ja savimuodostelmien keskelle. Kivettyneet puut on enimmäkseen varastettu myyntiä varten tai sisältä on kaiverrettu kristallit pois, mutta silti niitä siellä vielä on melkoiset määrät. Otettiin taas jotai 250 kuvaa ja laitan niitä vuodatukseen kunhan taas löydän yhteyden. (Tässäkin motellissa on vain wifi.) Ari muuttui punanahaksi, koska ei suostunut aurinkorasvaamaan itseään aamulla, vaikka minä olin jo polttanut itteni kertaalleen ja hankkinut rasvaa, jonka suojakerroin on 70. 7000 jalassa aurinko on aika paljon raaempi kuin merenpinnan tasolla ja Turun leveysasteella. Jatkettiin matkaa läpi Navajo Nationin ja Hopi Landin. Maisemat sen kun parani. Noustiin korkealle vuoristoon ja maalattu aavikko jatkui molemmin puolin tietä. Mukana teillä oli uusi ilmiö eli amerikkalaiset perheet road tripillä. Niillä on linja-auton kokoiset asuntoautot, joiden takalaudassa roikkuu polkupyöriä ja katolla on kumivene ja jotka vetävät jättimäisiä pick up –autoja, joiden lavalla on 1-3 eri kokoista mönkijää. Pientä liioittelua sanoisin. Teiden varsilla oli pieniä hassuja kyliä ja ainoa pettymyksen tynkä oli kun ei missään ollut ainuttakaan biisonia, kunnes näimme mainoksen: Bison Beef Jerky For Sale. Aivan innoissani suunnilleen lauloin, koska jos on ollut edes yksi biisoni mistä on tehty jerkyä on pakko olla toinenkin. Ja pah. Se jerkytetty biisoni oli vissiin ollut ainoa ja sitäkään ei siis ollut enää kuin jerkynä. Olin jerkyttynyt (miten huono, mutta pakko se oli tohon kirjottaa, pahoittelen). Jatkettiin aina Pageen asti ja aamulla odotti Antelope Canyon. Lähdettiin 11.30 –ryhmän mukana kohti kanjonia ja jo pelkkä matka oli kokemus. Matkustettiin avolava-auton lavalla noin 20 minuuttia. Auto kuulosti enemmänkin helikopterilta ja matka oli aika heiluvainen. Viimeiset pari mailia ajettiin kuivuneen joen pohjalla  pehmeässä hiekassa ja pölyssä. Itse kanjoni oli taas aivan uskomaton valon, värin ja muotojen kokoelma. Otettiin jotain 200 kuvaa taas. Onneksi on tää kone mukana muuten olis mennyt muistikortti toisensa jälkeen täyteen. Matkaa jatkettiin kohti tätä pientä koloa ja pysähdyttiin matkalla syömään ja shoppailemaan yhteen viimeisistä alkuperäisistä intiaanien trading posteista. Paikka on kasvanut pienen shopping mallin kokoiseksi, mutta henkilökunta oli edelleen alkuperäisväestöä ja tuotteet suurelta osin samaa alkuperää. Jostain syystä filtit on tehty intiassa. Outoa. Saavuttiin Grand Canyonille alkuillasta ja ajettiin sisään. Hinta tälle reissulle on 25 taalaa/auto ja passi on voimassa 7 päivää. Ei järin kallista.  Ilta oli aika tuulinen ja siniharmaa sumu peitti horisontin eli kuvaaminen ei oikein onnistunut, mutta on se aika mahtava rotko. Laskeva aurinko väritti kalliot punaisen eri sävyillä ja usva tiivistyi sinisemmäksi. Tuuli oli paikoitellen todella hurja ja oli kerrankin pakko olla tyytyväinen elopainostaan. Pienet japanilaiset oli ihan helisemässä kun puuska sattui sopivasti osumaan samalla hetkellä kun otti askelta, efekti tuntui meikäläisessäkin. Ari oli ominaiseen tapaansa taas pukeutunut asiaan kuuluvasti eli sortsit ja t-paita, minä annoin periksi ja laitoin verkkarit ja pitkähihasen. Ihan illan päätteeksi Ari kapusi kalliorinnettä alemmas ottamaan lisää kuvia ja tapasi pari muutakin rohkeaa. Yhdessä nämä kolme vaelsi reunalla ja yritti saada kuvia kalifornian kondorikotkista, joita liiteli reilun kymmenen kappaleen porukka kanjonissa. Minäkin mammari näin vilauksia mahtavista liitäjistä, vaikka seisoinkin kuuliaisesti kaiteen takana.  Kun kaikki muut oli jo ajaneet pois ja oli lähes täysin pimeää kolmikko kapusi ylös ja päätettiin tulla huomenna uudestaan. Jono luonnonpuistosta mateli kolmeakymppiä, koska jonon ensimmäinen ei vissiin ollut koskaan ennen ajanut pimeällä. Moista vauhtia halvemmille hotelleille ajo olis kestänyt tunteja, joten päätimme jäädä ihan kanjonin viereen. Motellien hinnat on aika hulppeat. Ensimmäisessä vaihtoehdossa hinta oli 132 taalaa, mikä on aivan liikaa. Seuraavassa hintaa tuli 95 mikä on edelleen paljon, mutta seuraavaan taajamaan tai liittymään tulisi matkaa 50 mailia eli ei kannata jos haluamme aamusti päästä takaisin kanjoniin. Auringon nousua seuraamaan meistä ei ole, koska silloin pitäisi olla paikan päällä jo kuudelta ja sehän ei lomalla onnistu. Nyt unten maille.